Omakotitalojen pihojen viherrakentaminen kivitöineen kaikkineen on rankkaa hommaa, olen laskenut nostavani jokaisella rakennuskaudella noin 200 000 kiloa kiviä, muun fyysisen aherruksen ohessa. No, jotakinhan ihmisen on elääkseen tehtävä.

Paitsi että tarjoaa elannon, viherrakentaminen on siinäkin mielessä kätevä ala, että se on kausiluontoista - ainakaan vielä ei Suomen ilmastossa ympärivuorokautinen pihojen rakentelu onnistu. Ja kun tekemättömänä ei osaa olla, talvikuukaudet tulee käyttäneeksi toisin. Viherrakentaminen on tarjonnut elannon ja ainakin toistaiseksi mahdollistanut näiden kirjojen kirjoittamisen ja kustantamisen.

Mitä tähän hektisessä, koronan ja sitä koskevien uutisten täyttämässä maailmassa elämiseen tulee, yksi hedelmällinen tapa olla siinä on olla aika ajoin olematta. Miten se muka onnistuu? Joku kehittää sisälle kääntyneen itsetarkkailun avulla mieltänsä ja meditoi. Toinen ryyppää. Yksi harjoittaa joitakuita muita toimintoja erilaisten tietoisuuden tilojen saavuttamiseksi.

Viimeksi mainittu tuntuu mielenkiintoiselta, sehän ei oikeastaan tarkoita mitään. Lyhyen funtsimisen jälkeen alkaa kuulostaa kuitenkin tutulta. Ja nyt en puhu mistään tajunnan laajentamisesta erilaisin viritys- ja virikeainein, enkä myöskään arkisemmin johonkin kirjalliseen maailmaan upottautumisesta.

Nimittäin on sillä tavalla, että kahdessa paikassa (ainakin) saavutettavissa on mielentila, jonka voi varmuudella sanoa olevan sekä "normaaliin" verrattuna laajentunut, että myös erikoisesti pelkästään yhteen asiaan keskittynyt. Nuo paikat ovat jazzklubi ja mailapelikenttä. Keskityn tässä ensin mainittuun.

Tietenkään pelkkä avaruudellinen tila ei riitä, tarvitaan myös tapahtuma. Olkoon se siis jazzklubilla elävä konsertti, ja mielellään sellaisen bändin, joka tekemisissään ja repertuaarissaan vannoo enimmäkseen vapauden, improvisaation ja jopa avantgardistisuuden nimiin. Sattumalta paikalle haksahtanut ehkä näkee ja kokee tuon kaukaisesti musiikkiesitystä muistuttavan performanssin silkkana hälynä ja kakofoniana, mutta moiseen soitantoon tottunut ja vihkiytynyt keskittyy niin kuin ei koskaan ennen (lukuunottamatta viime kertaa ja sitä edellistä jne.). Kuulija puhdistuu. Millä keinoin?

Vapaamman jazzin konserteissa on tapana kehitellä improvisaatioita ja muunnelmia, jotka vievät esityksen joskus kauaskin alkuperäisestä sävelmästä ja mahdollisesta levytetystä versiosta. Ehkä sävellys on alkujaankin ollut vähän vapaampi ja mystisempi pirskahdus? Ollaan helposti käsittämättömän äärellä. Mitä tekee maallikkokuulija (jollainen siis itse olen) tällöin? Hän keskittyy: jokaisen instrumentin ääneen erikseen; jokaiseen suoritukseen ja musiikin pienimpäänkin yksityiskohtaan kuin johonkin ainutlaatuiseen aarteeseen. Sillä ne ovat siellä kyllä! Joskus ne löytyvät, ja siihen vihkiytyneen kuulijan tulee muut asiat ulossulkevalla keskittymisellään pyrkiä. Löytämiseen.

Aika ajoin soittajien hämmästyttävät suoritukset tuovat kuulijan kasvoille riemastuneen hymyn, välillä kyynelten läpi pidätellään ylenmääräistä liikuttuneisuutta. Ja tätä kun jatkuu kappaleesta toiseen ja parhaimmillaan vielä bändin soittaman toisen setin ja encoreidenkin ajan, kuulija herää ja huomaa olleensa parituntisen niin syvällä, etteivät maalliset murheet tai muukaan häiritsevä ole sinne saakka yltäneet.

Kuulija poistuu konsertista puhdistuneena. Saavutettu tila saattaa kestää viikkoja, vaikkakin se arjen puserruksissa haipuu ja välillä häviääkin, palaten kuitenkin takaisin vaikkapa konsertista hankittua levyä kuuntelemalla (vaikka se ei koskaan ole sama asia) tai konserttia muistelemalla (vaikka aika ei kultaa vaan haalistaa).

Mailapelin tiimellykssä tapahtuu suurinpiirtein sama asia, vaikkakaan ei yhtä kokonaisvaltainen - molemmissa keskitytään yhteen ainoaan asiaan niin tiukasti, että siihen ei ulkopuolelta ole pääsyä millään. Pelin tai konsertin loputtua huomioidaan uusi päänsisäinen tila, joka tuntuisi mahdollistavan uusien ajatusten ja asioiden entistä paremman ja tehokkaamman haltuunoton, ylipäätään paremman jaksamisen.

Olkoonkin jokaisella mahdollisuus moiseen sisäiseen pu(h)distumiseen, kunkin parhaaksi näkemällä tavalla. Jazzkonsertteja suosittelen vahvasti. Kyllä niihin vielä pääsee, vaikka juuri nyt on vaikeaa. Kakofoniakin ehkä lakkaa olemasta kakofoniaa, jo pian alkaa keskittyminen. Mailapelien puolesta liputan myös, olkoonkin, että eilisessä pelissä kaveri latasi squashpallolla täysillä ohimooni, justiinsa tuohon rillien ja silmäkulman viereen.

Mutta samalla tavalla kuin jazzkonserteissa tulee pidättäytyä ainakin isommilta annoksilta punaviiniä, mailapeleissäkin kannattaa pysyä poissa pallon tieltä, varsinkin squashissa.

Sen erän hävisin.

Aittovuoren ja Kangasvuoren välistä kun suuntaa Laukaan ja Leppäveden suuntaan, saa kulkea aika rypistyksen. ennen kuin pääsee metsässä niin syvälle, ettei kaupungin ja liikenteen äänet yllä korviin saakka. Pari kilometriä kapeassa väylässä Kangaslammen ja Vaajakosken välissä kohinameteli puskee vieläpä molemmista suunnista, vaikka metsä sinänsä on juuri niin hienoa ja perinteistä suomalaista puupeltometsikköä kuin kaupunkimetsältä osaa toivoa.

Mutta hiljaisuutta löytääkseen ei tarvitse kulkea aivan niin pitkälle. Aittovuoren ja Kangasvuoren välisessä laaksomuodostelmassa kulkee suojeltu pikku puro, ja siellä voi keskittyä pelkästään luonnon ääniin, puron solinaan ja lintujen lauluun. Erityisesti punakylki-, laulu- ja mustarastas siellä lurittelevat niinkuin ei missään muualla. Aittovuoren ja Kangasvuoren läpi eivät konemetelit yllä.

Joskus aikuisempana tulemme ehkä etsineeksi itsellemme asuinsijan, missä ei tarvitse moottoriteiden ja kaupunkien kohinoista häiriintyä, kumppanini ja minä. Hiljaisuuden kaipuu on kasvanut merkittävästi viime vuosina. Metsälenkeillä tulee hakeuduttua juuri tähän laaksoon, missä ei tarvitse meluja harmitella. Pelkkä metsä ja siellä liikkuminen ei enää välttämättä riitä. Pitäisi saada nauttia myös pelkästään metsän äänistä.

Mutta vettä piisaa, kuten alla olevasta, Sari Linnan ottamasta kuvasta voi havaita. Talvi oli liki perinteinen, hieno lumitalvi ja nyt toukokuussa sadanta on ollut paikoin ennätyksellistä. Sellaisesta luonto kiittää. Jotkin ihmistekoiset rakenteet voivat valtavasta vedentulosta kärsiä. Vaikka ihmisen aikaansaama ei välttämättä ole aina pikaisesti korjattavissa, sentään sen saa yleensä ajanpitkää ja tarvittaessa pykättyä kyllä uudelleen, ehkä entistä ehommaksikin.

Vaikka maassa on vielä paikoitellen lunta (metsälenkillä Aittovuoren pohjoisrinteillä reippaastikin), Viherrakennus Linnan kauden ensimmäinen rakennusprojekti ylsi päätökseensä jo huhtikuun puolella 23-metrisen vallikivimuurin merkeissä. Eivät ole pahimmasta päästä kiveystöitä nuo muurin rakentelut ensinkään.

Allekirjoittaneella on nimenomaan kiveystöissä outo tapa ryhtyä kesken kaiken laskemaan jo tehtyjä neliöitä, verrata niitä jäljellä olevaan kiveysmäärään. Haluan suhteuttaa käytetyn ajan lopulliseen kokonaisaikaan. Arvioitu työn kestohan määrittää aina tarjouksen suuruutta muiden määräävien tekijöiden ollessa materiaali- ja logistiikkakulut. Suohan tuollainen laskemaan ryhtyminen toki lepotauonkin raskaassa raadannassa, mutta ehkä enemmän kuin keskimääräinen henkilö haluan koko ajan varmistaa, että tarjouksen rajoissa mennään. Ettei mennä metsään. Ja samaan tapaan kuin aikaa, kyttäilen yhtäläisellä suurella epäluulolla myös kivituhka- ja murskekasoja sekä muita materiaaleja - riittääkö vai loppuuko kesken? Jääkö paljon ylikin? Mielelläni maalailen piruja oman mieleni seinille. Joskus joku asiakas on katsonut asiakseen huvittua näistä laskelmistani, ja ihan syystä. Kyllähän nuo tarjouksiin lasketut määrät ja tarpeet hyvin ovat pitäneet kutinsa.

Tietenkin on hyvä olla jyvällä esim. maa-ainesten riittävyydestä, jotta osaa hyvissä ajoin reagoida. Eikä laskeminen ole työn teosta mitenkään pois - taukoja on raskaassa työssä pidettävä kuitenkin. Puolustaudunpa vielä silläkin, että mitatessa on tullut huomatuksi yhtä sun toista lopputulosta parantavaa ja työtä helpottavaa yksityiskohtaa tai työn tekemisen tapaa. Vaikka työ sinänsä sujuisi melkoisella rutiinilla, ei ajatteleminen ja uusien metodien miettiminen ole pahaksi ensinkään.

Aivan toinen juttu on se, kun katsoo valmiista työstä ottamiaan kuvia päivän parin päästä ja oikein pysähtyy ihmettelemään, että kuka hullu tuollaisia viitsii ryhtyä tekemään. Työn rutiineissa, uusien tai vanhojen metodien vallitessa, moinen ei tule koskaan mieleenkään. Työtä tehdään, jotta työ tulisi valmiiksi. Sitten aletaan seuraava työmaa.