Valo

29. maalis, 2021

"Sun pitää muuttaa jonnekin Grönlantiin!" Näin tokaisi tuttu koiran ulkoiluttaja ongelmasta kuultuaan. Suurinpiirtein kaikki muutkin vastaantulijat olivat viime viikkoina ihastelleet lisääntynyttä valoisuutta, sulavia hankia ja reippaasti nousseita lämpötiloja, ja itse koen asioiden tilan tietenkin täsmälleen päinvastoin. Pimein syksy on vuoden ajoista ehdoton suosikkini, ja hyvänä kakkosena tulee talvi, varsinkin silloin harvoin, kun se täyttää kaikki perinteisen ja vanhanaikaisen talven tunnusmerkistöt paksuine hankineen ja paukkuvine pakkasineen.

Jotain vikaa jossakin - valoon reagoidessaan aistimeni ja hormonini aiheuttavat päinvastaisen reaktion pääväestöön verrattuna. Sattuneesta syystä aihe on kiinnostanut sen verran, että asiaa on joutunut selvittämään. Ja näin on kuulkaa näreet, että Suomen väestöstä muutamalle promillelle (jokusen prosentin sadaosalle eli aika vähälle porukalle) valon vaikutus hermosoluihin sekä valohakuisiin ja -pakoisiin molekyyleihin on yhtälailla selkeä kuin pääosalla väestöstä, mutta aiheutuva reaktio syystä tai toisesta täsmälleen vastakkainen.

Ja onko siinä nyt muutenkaan laitaa, että keväällä hiihtäessään joutuu ennestäänkin raskaassa lajissa puskemaan vielä paksuun sohjoonkin? Ja rapa roiskuu katujen varsilla pelottavan kauas ja korkealle... Eikö voisi ajatella, että kerran sadettuaan lumi vain jäisi maahan, ei nyt sentään ikiajoiksi, mutta edes muutamaksi vuodeksi? Kunnon vanhanaikaisen talven jälkeen toive ei kuulosta yhtään ylimitoitetulta. Ties milloin saadaan iloita vastaavasta seuraavan kerran. Ehkä ei enää ikuna? Isolla vaivalla ja runsaalla sadannalla aikaansaadut kinokset ansaitsisivat lisäaikaa, näin on näpäreet!

Vaan onpahan toisalta niinkin, että viikonlopun hiihtolenkin loppukilometreillä metsän reunasta kajahtava kevään ensimmäinen mustarastaan huilukonsertto kalskahtaa aika komealta ja metkalta... Ja tintit kun tulevat aamuvarhain metsässä ikäänkuin kyselemään, että kuka täällä liikkuu ja mitä aikoo? Niille kun vihellellen vastailee, innostuvat vain lisää ja änkevät ihan lähimmälle oksalle huikkaamaan vastalauseensa, tai muuten vain seurustelemaan, mistä sitä tietää.

Eli minkä sille mahtaa. Ei paljon kiukuttelu auta. Tulkoon siis, ensin kevät ja kohta perässä kesä. Sellainen kuitenkin toiveena, että isommat sateet jättäisi mieluiten öiseen aikaan.

Kuva Sari Linna

Jaa tämä sivu

C-kevät

19. kesä, 2020

C-kevät eli coronakevät (käyttämäni taimiston hulluksi kevääksi nimeämä ajanjakso) kääntyy keskikesään. Ja hullua on tosiaan ollut; taimistosta loppuvat jopa perinteisesti yleisimmät kasvit (kääpiövuorimänty ilmeisesti koko Euroopan mittakaavassa), kivitoimittajalta täytyy varmistaa kivien saatavuus viikkoja aiemmin suuren kysynnän vuoksi, kollegojen kanssa pallotellaan asiakkaita välillä edestakaisin jotta joku ehtisi auttaa piharemontin tarvitsijaa hädässään.

Kulunut kuukausi on kohdallani ollut ennenkokematon siksikin, kun työpäivästä toiseen pelissä on ollut valehtelematta kaikki fyysiset ja sitä myöten myös henkiset voimavarat - työmaiden aikatauluttaminen epäonnistui sen verran, että jokaisen työmaan valmistuminen on ollut käytännössä aina parin tunnin reservin varassa. Mutta hyvin kävi: voimat riittivät ja eilen aatonaattona juhannukseksi luvattu työmaa valmistautui hyvissä ajoin puolen päivän jälkeen. Reservi riitti.

Aikatauluttamisen vaikeudet johtuivat kevään hitaasta etenemisestä Pohjanmaalla, mikä näin helteisen juhannusaaton aikaan on vain kaukainen muisto, kuin hatara unikuva. Vaikka eihän tuosta ole kuin jokunen viikko, kun siirtonurmen toimittaja ilmoitti nurmen noston alkavan aikaisintaan juhannukselta, ja piti alkaa uusia toimitusväyliä metsästämään. Siinä kuluivat ne jokuset reservipäivät, jotka lopulta muuttuivat siis reservitunneiksi. Onneksi sentään minuuttiaikataululta säästyttiin. Olisi ehkä loppunut henkinen kantokyky.

Juhannuksen jälkeenkin on (työ)elämää, sittenhän kaikki alkaa kuin alusta uudestaan, mutta nyt paremmin ja tekijää ajatellen armollisemmin aikataulutettuna. Tyytyväinen pitää olla kuitenkin menneeseen kevääseen ja alkukesään: piru vie minä tein sen sittenkin!

Oi aikoja!

20. maalis, 2020

Näinä eriskummallisina aikoina lasken itselleni eduksi sen, kun mielenkiintoista luettavaa löytyy sekä työn puolesta (myöhemmin tänä vuonna julkaistavan tietoteoksen oikoluku) että iltavapaiksi (mm. Riina Katajavuoren esseet ja Henriikka Tavin runot). Lisäksi muutaman päivän takaisen sähköpostirallin päätyminen onnekkaaseen loppuun ilahduttaa ja helpottaa; sekä mainittu tietokirja että omat kokoelmat löysivät ulkopuoliset oikolukijat ja toimittajat, eli noin työn puolesta ollaan taas vähän aikaa selvillä vesillä.

Vielä kun sähköpostiin lävähtää epätasaisen tasaiseen tahtiin mielenkiintoisia käsikirjoitustarjokkaita, tekemistä riittää sen verran ettei maallisia (koronoja) juuri ehdi murehtia.

Tämä globaali jarrutus, hätä ja rajoittaminen tuntuu kuitenkin kaikkien munaskuissa, niin miesten kuin naistenkin. Liikunnan ja urheilun ja kaikenlaisen muun fyysisen rasituksen tiedän elämässäni yhtä välttämättömäksi kuin kirjallisuuden konsanaan. Metsälenkit tekevät terveydelle gutaa, tuleva vastakaadettujen koivujen pilkkominen polttopuiksi jo jäntereissä kihelmöi, ja työhuoneessa on tilaa vetää tutut ja tiukat kuntopiirit pari kertaa viikossa, mutta vähän jää vajaaksi.

Onneksi paikalliset yksityiset palloilusalit ovat päättäneet ainakin toistaiseksi pitää sulkapallo- ja kössikentät rajoitetusti auki - halleihin pääsee kerralla vain muutama pelaaja, käsidesiä on tarjolla joka kulmassa ja jokatoisen kentän ollessa tyhjä tilaa löytyy vaatteiden vaihtoon kentän vierussa. Koko reissulla ei tarvitse käsin koskea kuin omiin vaatteisiin, mailoihin ja palloon. Riski altistumiselle on varsin olematon; ainakaan se ei pelireissun vuoksi juuri entisestä suurene.

Muuten olen sitä mieltä, että säilyttääksemme sekä henkisen että fyysisen terveytemme, meidän tulee enemmän harjoittaa ulkoilua vaikkapa metsissä ja rannoilla, missä tilaa riittää useammankin kulkea ja ihmetellä kevään heräämistä, ilman että riski sairastua kulkutautiin siitä kasvaa. Jos tunkua havaitaan, pidetään turvavälit. Suunnataan toisaalle, syvemmälle metsään.

Kuvassa tulevaa työmaata ja Sarin kierrätysmateriaalista värkkäämä Valopukki, joka juuri palautui talven kestäneestä lainasta Korpilahden Höyry-Gallerian pihasta.

Etiikka

20. joulu, 2019

Kuvasta näkyy, että tulossa lienee taas erikoistalvi, jonka kevätpuolella voi kaupungilta kysellä lupaa käydä kaatamaan/pilkkomaan tykkylumen nujertamia koivuja Aittovuoren rinteiltä, kyyditä ne sieltä ahkiolla omaan pihaan pinoihin kuivumaan. Erikoistalvi? Tosiasiassa erikoinen on uusi normaali.

Ihmisen toiminnan seurauksena ympäristömme sekä elää että kuolee, ihminen vaikuttaa luontoon kaikkialla, ei siitä mihinkään pääse. Ja sekin on tosiasia, että tapahtuu täällä mitä tahansa ja millaista tuhoa hyvänsä, itse elämä ei maapallolta katoa. Useat lajit ja lukemattomat populaatiot kuitenkin eittämättä kuolevat sukupuuttoon parasta aikaakin.

Elämän sinänsä säilyminen ja siihen lohtuun nojaaminen on yhtä kuin vastuun väistämistä kaikissa tekemisissä ja tekemättä jättämisissä. Ihmisellä on kyky ja taipumus muuttaa elinympäristöään tavalla, joka on ympäristölle ja siellä eläville olioille fataali. Toiminnassamme useimmiten unohtuu se, että ihminen on osa "kaikkeutta", ei mikään erillinen saareke, keskeisperspektiivinen silmä.

Riikka Kaihovaara kirjoittaa kirjassaan Villi ihminen, kuinka ihmisiin on sisäänrakennettu tuhon mahdollisuus, ja ihminen pitää jääräpäisesti kiinni totutuista tavoistaan vaikka horjuisi kuilun partaalla. Ja kohta mennään reunan yli että heilahtaa.

Ihmisten keskinäistä etiikkaa välillä kuulutetaan ja haikaillaan, sitäkin usein huonolla menestyksellä. Vaikutusvallaltaan ylivoimaisen eläinlajin toivoisi muistavan eettiset säännöstöt toki kanssaihmistenkin seassa toimiessaan, mutta etiikan laajentamisen ihmisyksilöistä ulommas, ympäristöön yleisemminkin, tulisi olla automaattista. Hankitun vallan mukana tulisi seurata aito huoli ja siitä johtuva vastuuntunto ja sen vastuun kantaminen.

Kaihovaara kirjoittaa, kuinka ihmisluontoon kuuluu yltiöpäisyys, ahneus ja typeryys – jos vain mahdollista, otetaan enemmän kuin tarve vaatii. Ja otetaan, vaikka loppupeleissä ei olisi mahdollistakaan. Etiikka tarkoittaa mm. ihmisten luomia käyttäytymissääntöjä, jotka määrittelevät oikean ja väärän. Olisiko niin, että tuollaisella ihmisen luomalla ikäänkuin ilmaan piirretyllä normistolla ei lopulta ole vaikutusvaltaa, kun säännöstön pitäisi ulottua myös meistä ulommas, ympäröivään eliöstöön ja yhteiseen ympäristöön?

Paikallisten populaatioiden, moninaisten lajien ja tietty yksittäisten eliöiden tuhoa ja loppumista tämmöinen etiikka tai sen miltei täydellinen puuttuminen tietenkin tarkoittaa. Vaikka elämä sinänsä ei täältä mihinkään katoaisikaan, on se kuitenkin jotenkin hirveän laiha lohtu.

Kierrätä!

12. marras, 2019

Meillä ihmisillä on joltinenkin ja pakonomainen tarve lokeroida asiat, ilmiöt ja toiset ihmiset omiin karsinoihinsa. Kaipa se lisää monisyisessä ja ärsykkeiden täyttämässä maailmassa hallinnan tunnetta, turvallisuutta ja ylipäätään maailman käsitettävyyttä.

Kuitenkin kategoroinnilla helposti suljetaan olennaista ulos. Alunalkujaankin olioita ja ilmiöitä tiukasti rajaamalla ja otsikoimalla ollaan kovin lähellä yksisilmäistä rajoittuneisuutta, näkökentän kapeutta ja ahtautta, tämän ylettömän viriketäyteisen aikamme onnetonta ilmentymää.

Haetaan aina oma totuus niin jyrkän korkeaseinäisestä aitauksesta, että mahdoton on nähdä mitään ulkopuolella. On vain yksi totuus, johon tähdätä, yksi ainoa mahdollisuus joka kulloisellekin asialistalle mahtuu, esimerkkinä vaikkapa sähköautot liikennepäästöjen vapahtajina; sähköautot joiden akkuteknologia on joko täysin riittämätön tai luonnolle enemmän haitaksi kuin autoilu muuten. Vaihtoehtoja kyllä olisi (biokaasu/biopolttoaineet/polttomoottorien kehitys yhä pienipäästöisimmiksi, hintapolitiikka ja lopulta vetyautot), mutta ne ovat toisessa karsinassa ja korkeiden seinien takana poliitikkojen katseiden ulottumattomissa, piilossa.

Esimerkiksi kelpaa myös globaali luonnontuho, joka käsitetään (taas pääasiassa poliitikkojen puheissa) vain ja ainoastaan maailmanlaajuiseksi ilmastonlämpenemiseksi, vaikka käsissämme on sen lisäksi kuudes joukkosukupuutto, ihmisen toiminnasta alkanut tuhoaalto; vuoden 1900 jälkeen sukupuuttojen lisääntyminen on ollut satakertaista aiempaan verrattuna. Luonnon monimuotoisuutta katoaa peruuttamattomasti esim. tehomaatalouden ja käytössä olevien torjunta-aineiden vuoksi. Yksi syypää tässä ennenkokemattomassa tuhossa on tokikin ilmaston lämpeneminen ja ihminen sen takana, mutta rikkana rokassa, toki verraten isona ja vähintäinkin vaikeasti hallittavana.

Mitä tekis? Yhtenä periaatteena voisi pienellä ihmisellä olla se, mistä lompsa tykkää. Sitä näet luontokin yleensä arvostaa. Se tarkoittaa vähempää kulutusta, kierrätykseen panostamista niin hankinnoissa kuin jätteiden lajittelussakin (metallit, muovit, kartonki, biojäte jne.). Näillä keinoin ilmastonmuutos ei varmasti hievahdakaan, mutta mittakaavaltaan pienempi ja silti yhtä lailla tärkeä oma lähiympäristömme ja - luontomme kiittää ja kumartaa.

Sitäpaitsi tarpeeksi monta lähiympäristöä kun ynnätään yhteen, tuloksena on aika saakelin iso ympäristö kaukomaineen kaikkineen.